Karbidi

Karbidilamppu eli asetyleenilamppu on valaisin, jolla saadaan aikaan öljylamppua huomattavasti kirkkaampi ja tasaisempi valo. Karbidilamput olivat yleisiä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Niitä käytettiin lyhtyinä myös 1900-luvun alun ajoneuvoissa ja polkupyörissä ennen dynamoista virtaansa saavien sähkövalojen yleistymistä. Ensimmäiset elokuvaprojektorit käyttivät karbidilamppua kirkkaan ja tasaisen valon saamiseksi. Kalsiumkarbidi valmistetaan kuumentamalla sammuttamatonta kalkkia ja hiiltä n. 3000 asteen lämpötilaan.

Lamppu koostuu polttoaine- ja vesisäiliöistä, säätöruuvista ja polttimosta, kaasu- ja vesiputkista ja tarvittavista tiivisteistä. Polttimo on kaksihaarainen ja siinä palaa käytön aikana pieni liekki. Polttimon takana on heijastin, jolla valo voidaan kohdistaa tiettyyn suuntaan.

Lampun käyttöä varten polttoainesäiliöön laitetaan karbidia. Säätöruuvi avataan, jolloin vesisäiliöstä tuleva vesi muodostaa kiinteässä olomuodossa olevasta kalsiumkarbidista (CaC2) erittäin helposti syttyvää asetyleenikaasua C2H2. Liekki sytytetään ja säädetään sopivaksi. Lampun käyttöaika on normaalisti useita tunteja.

Karbidilampusta on käytetty myös nimiä karbiinilamppu ja karbiittilamppu.

Karbidilamppuja on käytetty sisävalaistukseen Suomessa pula-aikoina, kun lamppyöljyn saatavuus on hankaloitunut tai lakannut. Ajoneuvojen kuten autojen sekä moottori- ja polkupyörien valolaitteena karbidilamput olivat yleisiä aina 1930-luvun alkuun saakka. Tällöin sähkövalot syrjäyttivät ne ajoneuvokäytössä. Karbidilamput yleistyivät kotitalouksissa vuonna 1918, kun Euroopan talous oli raunioina 1. maailmansodan jäljiltä ja kaikesta oli pula. Suomessa turvauduttiin karbidilamppuihin seuraavan kerran 2. maailmansodan aikana kun jälleen lamppuöljyn saatavuus heikkeni. Tämä jäi karbiidilamppujen viimeiseksi käyttöjaksoksi, jonka jälkeen ne unohdettiin komeroiden perille. Asiaan tuo valaistusta pieni ohjekirjanen, joka ohjaa karbidivalaisimien käytössä:

 
https://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/340727?page=1