Loinen – kylän köyhimmät ja yhteiskunnallinen asema

Kun puhutaan entisajan kylän köyhimmistä, esiin nousee usein loinen. Sana ei tarkoittanut nykyistä biologista loista, vaan ihmistä, jolla ei ollut omaa taloa tai riittävästi maata elantonsa turvaamiseksi. Loinen saattoi asua toisen taloudessa ja tehdä työtä ruokaa, suojaa tai pientä korvausta vastaan. Asema oli epävarma: toimeentulo riippui muiden avusta ja siitä, löytyikö työtä.

Kyläyhteisössä ihmisen asemaan vaikuttivat omistamisen lisäksi ammatti, perhesuhteet ja maine. Talollisilla oli maata ja päätösvaltaa, kun taas torpparit ja mäkitupalaiset viljelivät usein muiden omistamaa maata. Palkolliset, kuten rengit ja piiat, saivat työstään ylläpidon ja sovitun palkan. Loisen asema oli tavallisesti näitäkin hauraampi, sillä hänellä ei välttämättä ollut pysyvää työpaikkaa tai omaa kotia.

Kaikki loiset eivät kuitenkaan olleet samanlaisessa tilanteessa. Joukkoon saattoi kuulua ikääntyneitä, sairaita, vammaisia, työttömiä tai ihmisiä, joiden elämäntilanne oli muuttunut esimerkiksi puolison kuoleman vuoksi. Osa teki satunnaisia töitä ja osallistui kylän arkeen siinä missä muutkin. Sana kertoo ennen kaikkea siitä, miten yhteiskunta luokitteli ihmisiä heidän toimeentulonsa ja riippuvuutensa perusteella.

Loisen elämä muistuttaa siitä, ettei yhteiskunnallinen asema määräytynyt vain ahkeruuden mukaan. Mahdollisuuksiin vaikuttivat myös perintö, omistus, terveys ja se, millaista apua yhteisö tarjosi. Köyhimmät olivat usein riippuvaisia talollisista ja paikallisesta köyhäinhoidosta, mutta he olivat silti osa kylän työ- ja sosiaalista verkostoa. Heidän tarinansa auttaa ymmärtämään, kuinka suuri merkitys omalla maalla ja turvaverkoilla oli entisajan elämässä.

Lähteet

• Suomen murteiden sanakirja, Kotimaisten kielten keskus: hakusana ”loinen”.
• Suomen kansan historia, osa 2: Vapauden aika, toim. Eino Jutikkala ja Yrjö Kaukiainen, WSOY.
• Suomen maatalouden historia 1: Perinteisen maatalouden aika, toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo, SKS.