Savolan kaskista
21.09.2025
Kirjoittanut: Ahti Rytkönen, Savupirttien kansaa. Sivut 72-83
Eletään 6.6.1928. Kirjoittaja on kirjoittanut tarinan vuonna 1930
Kuvat: Jyväskylän yliopisto, Avoimen tiedon keskus, tiedemuseon kokoelmat
Kuvat muutettu väreiksi MyHeritage In Color -tekniikalla
Tuovilanlahden Savolan viime vuoden (1928) kesäkuun alkuun sattunut kaskenpoltto oli merkkitapahtuma. Ensiksi ei siellä päin liene pitkään aikaan niin suuria alueita pantu kaskeksi ja toiseksi Sanakirjasäätiön lähettämä sanojen kerääjä osui valokuvauskoneineen parhaiksi paikan päälle.
Kaskimiesten valokuvaaminen ei ollut Savolassa aivan uusi asia. Miehet näet kertoivat, että moniaita vuosia takaperin oli joku kuvailija tiksauttanut kuvan ruualla olevista kaskimiehistä. Se tapahtuma oli painunut kaikkien mieleen erikoisesti siitä syystä, että kuvaaja oli "sävväöttännä ottoo" kuvan juuri siinä tuokiossa, jolloin Jussi Taskinen oli ryypännyt tuopista piimää. Eikö liene se kuvaherra ihan ehdoin tahdoin satuttanut valottamista siksi hetkeksi, sillä liian soma se olisi sattumaksi. Mutta mene ja tiedä! Kun siis aterialla olevista kaskimiehistä jo oli kerran kuva otettu, niin päätettiin, ettei enää siitä asiasta valokuvata, vaan että sen sijasta otetaan kuva ruokalevon ajasta. Syöntikuvan ottaminen olisi ollut hankalaa myös siksi, että valokuvaajakin tällä kertaa oli syöjien joukossa. Sitä vastoin ruokalepo ei ollut hänelle niin tarpeellinen, hän kun kuuluu herrasväkeen ja saa nukkua hurauttaa puolille päivin.
Savolan kaski oli nykyisen ajan kaskia. Ei kaadettu enää koko komeata metsää tulen saaliiksi. Poltettiin vain niitä jäännöspuita, jotka olivat jääneet tähteeksi tukkilaisilta. Puita koottiin kaskimaan reunaan rintarovioksi, mikä sopivan tuulen puhaltaessa pistettiin tuleen pitkin pituutta. Pian tuli räiskyi valtavasti ja savupilvi peitti ympäristöjä. Viertokankia työntyi rintarovion alle, ja palavat puut viskautuivat kaaressa eteenpäin polttamaan veresmaata. Tämä oli kasken viertämistä. Hiki valui viertomiesten kasvoilta. Noki tunkeutui vaatteenkin läpi ja muodosti hikeen yhdyttyään kiiltävän kerroksen ihon pinnalle, niin että viertäjät olivat kuin "neekerläesiä". Ei ole ihme, että ennenaikaan, jolloin vierrettiin mahtavia havukaskia kaskenpolttoa sanottiin "lihan paestamiseks rievussa". "Jokkoon teill ol lihhoo rievussa paestettu?" kysyttiin silloin, jos tahdottiin tietää, oliko kaskea jo poltettu.
Vierrettäessä ei kuitenkaan maanpinta ennätä joka kohdastaan mustaksi palaa. Siihen jää pälviä, jotka on poltettava perästä päin. Alkaa pälvien poltto. Palamattomiin kohtiin kasataan palolta (joksi kaskea polton jälkeen sanotaan) kalikoita, risuja, juurikoita ja palorantteitakin (loppuun palaneita runkoja). Niiden keruusta käytetään nimeä rovitsu, siinä kun syntyy rovioita. Pantaessa rovioita palamaan meneteltiin siten, että niiden ympärille lakaistiin hehkuvia hiiliä käyttäen varsiluudan kaltaisiksi karsittuja näreitä. Ne, jotka eivät löytäneet närettä, tekivät hosan eli hoskan, joksi hiilenlakaisuluutaa sanotaan, jostain nuoresta lehtipuusta käärimällä tupsukaksi sen latvapuolen jätetyt oksat. Rovioiden polttoa riitti vielä senkin jälkeen, kun pälvet olivat hävinneet näkymättömiin. Palamaton puuaines koetettiin polttaa tarkkaan. Miehet katkoivat kirveillä juuria ja repivät niitä maasta. Naiset poimivat irtonaisia puunpalasia läjiin eli suorittivat kalikanpoimua eli kalikointia. Tämän pälvien polttoa seuraavan kohtauksen nimi on palonsiivuu. Ennen aikaan paloa siivottaessa ei ollut luvallista heittää ainoatakaan kalikkaa pois palolta, sanottiin näet "kalikan kuv viskoo palolta mehtään, niin se on sama kun kakuv viskoes mehtään". Savolan kaskenpolttajat eivät enää siitä kiellosta näyttäneet välittävän.
Paloa sanotaan myös tulenmaaksi. Siivuun tapahduttua ja savujen hälvettyä näemme edessämme mustan tulenmaan, mikä muistuttaa mustekaloja täynnä olevaa merenpohjaa. Mustuneet kannot ovat kuin pedon ruumiita ja sikin sokin risteilevät juuret ovat kuin lonkeroita, joilla sen voimme kuvitella tavoittelevan sitä miestä, joka uskaltautuu palonkyntäjäksi. Mutta ennen kyntöä on suoritettava palonkylvö. Savolan kasken kylvi vanha kokenut Aaro Haatainen, jonka hänen äitinsä keskenkasvuisena poikasena eräänä Topiaan päivänä puoli vuosisataa ajassa taaksepäin turkin sisään purki Savolan laajan pirtin lattialle. Aaro viskoi tulemaan pinnalle kauran ja rukiin siemeniä. Edellisiä kuuluttiin pantavan suunnilleen 3,5 hl. ha:a kohti, jälkimmäistä 1 hl. ha:lle. Ruista, joka näin kylvetään yhtä aikaa jonkin kevätviljan kanssa, sanotaan juureisrukiiksi eli vain juureiseksi. Vanhan kansan aikana kylvettiin joka kuudes tai seitsemäs kappa ruista, mutta jotkut kuuluvat panneen ruista tiheämpäänkin.
Siemenen kyntö mullan sisään vaatii kärsivällisyyttä sekä mieheltä että hevoselta. Vähän väliä paloaatran sorkat takertuvat juurten lonkeroihin. Onneksi Savolan kaski ei ollut kivikkokaski, joten kyntömiehet pääsivät yhtä kiusaa vähemmällä. Tuskastuneelle kyntäjälle saatettiin huomauttaa "etpä osanna oekeelta reonalta lähtee kyntämään" tai "poekki juuren sattu vako". Juurikuvamme näyttää, että on hyödytöntä valita alkamisreunaa ja että on mahdotonta valita juuria myöten kulkevaa kyntösuuntaa.
kaskipalon kuokkija kuopii kannontyveä, siluetti piirtyy savuun ja pölyyn verhoutuvaa taustaa vasten
Kun Savolan kaskia oli jonkin verran kynnetty, ryhtyivät "kuokkamiehet" töihin. Neljä "akkoo" tarttui palokuokkiin, jotka hienonsivat mullan lopullisesti. Kuokkimisen tahdissa lettien huiskiessa he tamppasivat jaloillaan kuokitun alan ja sen perästä siemen odotti sadetta. Ennen aikaan palokuokkijoilla oli mukana luuta jolla he lakaisivat maahan kivien pinnalle ja kantojen neniin singonneet siemenet. Nyt kuokkurit näkyivät sormin harovan jyviä kantojen raoista, ja kun siemen oli mennyt lähtemättömän tiukkaan, pisti joku leikillään multaa kannon päälle. Palon kuokinta on sekin taidolla tehtävä. Taitamaton kuokkija kuokkii siemenet kasaan, jolloin paloon jää autioita kohtia eli välkkyjä. Kyntömiehen kyntämättä jättämästä kohdasta käytetään nimeä piellos.
Mutta muitakin hyödyllisiä kasveja kuin kauraa ja ruista pantiin Savolan palot kasvamaan. Kun tuomien kukkimisajan alkupuolella tuli tuuleton päivä, lähti vanha kaskimiehemme vanhaa tapaa noudattaen kylvämään palopellavaa. Senkin kasvin kylväntä ei suju kokemattomalta, sillä siemenet pitää osata viskellä niin sakeaan, että lutikka pääsee astumaan siemeneltä toiselle. Luonnon merkkien mukaan määräsi Aaro myös palonauriin kylvyajan. Kun kesäkuun lopulla lepän lehtiin ja oksien väliin ilmaantui valkoista piimäntapaista ainetta eli kun lepät "piimivät", vaelsi hän tulenmaallenaurista kylvämään. Hän kulki kyykkien nauriiksi pantavalla paloalueella, pisteli toisessa kädessä pitämästään tuohilipistä siemeniä suuhunsa kielelleen ja syleksi niitä molemmille puolilleen. Sitten kylvypäivän iltana naurismiehemme huulet olivat niin kipeinä, ettei hän kärsinyt lusikalla syödä, vaan hänen täytyi panna piimävelli ryyppimällä.
Pellavan ja nauriin välissä paloon pantiin ohra ja juureinen sen seassa. Kylvö tapahtui juhannusta edeltävällä viikolla ja kuokinta lopetettiin juuri juhannuksen aattona.
Kuten muistamme, oli v. 1928 kesä sateinen. Taivas oli viikkokausia raskaiden savenväristen vettä heruvien pilvien juhmujen peitossa. Ei ollut siis ihme, että osa Savolan kaskista jäi polttamatta. Kaskimiehen kielellä sanotaan, että kaski, jota ei aikanaan polteta, jää rasiksi. Sananlasku, jolla tosin tavallisesta tarkoitetaan vanhanpojan naimisiin menoa, sanoo: "aeka tulloo, että rasj pallaa". Mutta sananmukaisestikin se piti paikkansa. kun oli kulunut vuoden päivät ja kun jälleen tuli poutaisia ja tuulisia kesäkuun alkupäiviä, läilyivät kasken siniset sauhut saman metsäaukeaman yllä, mistä sadekuurot edellisenä kesänä olivat valkean sammuttaneet. Ja Aaro kylvi, rengit kyntivät ja akat kuokkia nyökkäisivät.
Paljon on kaskenpoltto entisestään muuttunut. Ennen vanhaan vierrettiin kaskia myös sinoilla. Viiden kirvesvarren pituisia pölkkyjä vedettiin kaskelle "ristikkokokeille" kuivumaan ja polttoaikana ne järjestettiin sienarinnoiksi telojen päälle. Koukkusarvista viertovankua, jolla palavia sienoja luukuteltiin, ei myöskään enää ole olemassa.
Kaskiviljelykseen liittyi aikanaan monia taianomaisia uskomuksia. Tietäjät osasivat tempuillaan estää tulen ryöstäytymästä luvattomalle alueelle. Hyvin saatiin valkea palamaan, kun sitä ennen kasken sytytystä pujoteltiin juuren alitse kaksi kertaa myötäpäivään ja yhden kerran vastapäivään lukien samalla seuraavat ongelmalliset sanat:
Otti tulta tuohisesta,
valakeeta vakkasesta,
lähe tulj tuikkaamaan,
valakee vajeltammaan,
kolomella kokonjsulalla.
Sieltä täältä Pohjois-Savon saloisista seuduista saattaa vielä löytää maanraapijoita, jotka polttavat kaskensa, kylvävät, kyntävät sen ja korjaavat siitä sadon noudattaen menoja. joiden monimutkaisuutensa ja nauttimansa arvonannon puolesta ei tarvitse joutua häpeään hienoimpien opillisesti sivistyneen maailman tapojen rinnalla.
