Tiitus -tohtori, karjaväen viimeinen turva
Seuraava teksti Tiitus Vesteniuksesta on lehtileikejulkaisu vuodelta 1971. Kuvat omistaa Seppo Vestenius
Tiitus -tohtori oli 30 -vuotta karjaväen viimeinen turva. Kun poikiminen ei luonnistunut, Tiitus poijitti. Kun varsonta viipyi Tuovilanlahden Esalan Tiitus haettiin apuun. Sama oli juttu, jos vuoniminen näytti epäonnistuvan tai porsiminen venyi pitkälle yli kolmosesta. Parit kolmosvasikat ja yhdet vuonaviitosetkin sattuivat kansaneläinlääkärin potilaslistalle. Ja onnistui! Yhtään eläintä ei kuollut hänen käsiinsä. Jälkeisten irrottaminen antoi eniten työtä: Lehmillä ne ovat lujimmassa ja hankalimmat irrotettaviksi. Jokainen napura kun on erikseen irroitettava kuin omasta nepparistaan, 62 istukkaa minä kerran laskin samalla kertaa päästelleeni.
Sitten ne poikimahalvaukset; niitä oli usein hyvissä karjoissa. Enne ei ollut muuta keinoa kuin ilmaa utareisiin, se auttoi. Sitten tuli se "myrydys" jota pistin lihakseen -en minä suoneen rohjennut -se lopetti utareiden pumppuamisen. Puhallustautisia oli myös, kun söivät hiirenpesän. Naurisöljyllä ka tuolla pudistetulla kolmikymppisellä ne sai röyhtelemöön ka ilma kulki. Ja varsinkin kos se kulki kahden pään kautta, se oli hyvä merkki. Jouduin minä kyllä pistelemään reikiäkin nälkäkuoppaan, kun turvotus ei öljyistä ja hieromisesta huolimatta auttanut. Sekin pelasti monta hyvää lehmää. Hotkaisivathan ne perunoitakin monta kertaa kulkkuunsa. Sitä työnnettiin rassilla vatsaan. Tämä oli mielestä vaarallista ja epämiellyttävää. Siksi tein sellaisen teräslankalenkin, jonka hivuttelin kurkkutorveen perunan taakse ja sitten nykäisin, jolloin peruna joko halkesi tai tuli kokonaan ulos.
Hevosilla oli lannehalvauksia. Se oli semmoinen maanantaitauti. Hyvin syötetyt hevoset ajetaan liian nopeasti lämpimäksi seisomisen jälkeen. Sitä on liian sokerihappoa silloin. Aluksi näitä lannehalvaushevosia hoidettiin kuumilla kääreillä, sitten muuttui muoti kylmiin kääreisiin, mutta munuaisia ei saanut jäähdyttää.
Tiitus tuntui koko ikänsä kiinnostusta eläinten hoitoon. -Kirjoista minä luin niiden sairauksista, mistäpä muuten, niin ja kokemuksista oppi lisää. Olin minä eläinlääkäri Erikssonin sairastallilla pari vuotta ja sain hyvää tietoa. Oli pilkkukuumetta ja hevosten hammaspiikkejä, joita hoidettiin.
Sitten tuli eläinlääkäri Haaranen. Virkaveljekseen hän minua kutsui, eikä työtäni moittinut. Mukavasti tuumattiin.
Eläinten niin kuin ihmistenkin sairauksien hoidossa rauhallisuus, puhtaus ja sairauden syyn selville saaminen ovat tärkeitä. Taiat eivät auta, vaikka olen niitäkin joutunut katselemaan; Jouduin 14 -vuotiaana poikasena lähtemään syntymäpitäjästäni Pielavedeltä Sulkavan Pyöreiselle. Siellä emäntä taikoi pääsiäisen aikaan karjjansa terveeksi ja kotirakkaaksi. Hän teki paaston aikana pulasuolat, nyhti karvoja ja syötti niitä eläimille metsään laskun aikana. Pitkäperjantain yönä hän kiersi navettaa ympäri vetäen hiilikoukkua perässään. Hän kiersi kaksi kertaa myötä- ja kerran vastapäivään, potkaisi kolmatta seinähirttä ja sanoi: hui hai hujan hajan, veän koukulla kottiin!
Minun ei ole näitä taikatemppuja tarvinnut tehdä". Terveyttä ja pirteyttä hänellä on riittänyt ja rivakkuutta myös: vielä kahdeksallakymmenellä ollessaan hän oli polkkakilpailussa ja voitti.
